Go to ...

Rahoitus Uutiset

Scandinavian talous

RSS Feed

August 21, 2018

Pääkirjoitus: Minkälaiseen mediaan voisi luottaa?


Suomen UutisetSuomen Uutiset Suomen UutisetSuomen Uutiset

Median kaikkein tärkeimmän tehtävän pitäisi olla poliittisen vallankäytön valvonta. Suomalaisen mediakentän kovinta ääntä käyttävät kuitenkin pitkälti lähes monopoliasemassa oleva Yle sekä suuryritysten intressejä palveleva Helsingin Sanomat. Kun toinen käyttää resurssinsa vallanpitäjien kantojen toisteluun ja toinen suuryritysten kantojen markkinointiin journalismina, niin onko kumma, ettei tavallisen kansan etu heijastu median ulostuloihin? Minkälaiseen mediaan kansalainen voisi luottaa? Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila arvioi asiaa kirjoituksessaan maailman lehdistönvapauden päivänä.

Anna poliittiselle järjestelmälle aikaa sata vuotta, niin se rakentaa suojakseen näkymättömän linnoituksen, jonka muureja on äärimmäisen vaikea murtaa. Aivan kuten vanhat linnat kasattiin tiili kerrallaan, nykyisten vallanpitäjien suojamuurit on rakennettu yksi poliittinen päätös kerrallaan. M6uurin suojissa astelevat kahdenlaisen vallan edustajat – poliittinen valta sekä mediavalta. Ne sietävät toisiaan, koska kohtalonyhteys takaa niille huikean aseman. Molemmat hamuavat itselleen lisää valtaa, jos siihen pystyvät. Vallanpitäjien nimet vaihtuvat, mutta asetelma säilyy.

”Perinteinen media hyökkää jokaisen kimppuun, joka haastaa sen vuosisataisen oikeuden päättää yksin siitä, mistä asioista keskustellaan ja mistä vaietaan.”

Molemmat puolustautuvat raivokkaasti haastajia vastaan, usein yhdessä. Aivan samalla tavalla kuin poliitikot puolustautuvat verisesti uusia haastajia vastaan, perinteinen media hyökkää jokaisen kimppuun, joka haastaa sen vuosisataisen oikeuden päättää yksin siitä, mistä asioista keskustellaan ja mistä vaietaan.

Tässä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä. Kautta ihmiskunnan historian ovat vanhoihin valta-asemiinsa tottuneet hallitsijat käyneet aina haastajiensa kimppuun. Machiavelli elää ja voi hyvin.

Kun perinteinen media ei kykene käsittelemään ongelmia, jotka ahdistavat kansalaisten syviä rivejä, on luonnollista että alalle syntyy uusia toimijoita. Niin sanotut disruptiiviset mediatoimijat haastavat vanhoja valtarakenteita, ja saavat tuta perinteisen median raivon. Sama pätee sosiaaliseen mediaan, joka haastaa perinteisen median agendan määrittelyoikeuden sekä ansaintamallin. Media vastaa viha-, vale- ja Venäjä-syytöksin ja kieltäytyy näkemästä mitään hyvää tulokkaissa.

Kenen asialla?

Turhautuneimmat ja vihaisimmat ihmisistä kokevat, etteivät poliitikot eivät ole enää tavallisten ihmisten asialla. He kokevat poliitikkojen työskentelevän omien ja intressipiiriensä etujen puolesta.

”Vapaan median pitäisi kaiken järjen mukaan arvostaa kansalaismielipidettä ja kansalaisten oikeutta vapaaseen ilmaisuun. On ilmeistä, ettei näin ole.”

Poliittisen järjestelmän ja vapaan median pitäisi kaiken järjen mukaan arvostaa kansalaismielipidettä ja kansalaisten oikeutta vapaaseen ilmaisuun. On ilmeistä, ettei näin ole. Media suhtautuu kansalaismielipiteeseen mustasukkaisella vihamielisyydellä ja projisoi siihen oman raivonsa. ”Miksi vihaatte”, media on kysyvinään.

Poliittinen valta tarkoittaa rahaa. Samoin mediavalta. Miksi kukaan antaisi hallussaan olevia suunnattomia omaisuuksia pois?

Äskettäin kaverikapitalismista väitellyt Anders Blom totesi kantanaan, että suomalainen media on ollut aina 2000-luvulle saakka lojaali politiikan ja talouden sisäpiirille. Tämä vastaa arkihavaintoa, joskaan väite ei koske koko mediaa, eikä edes räikeimpien kaverikapitalismia puolustavien medialinnakkeiden koko toimituskuntaa.

Suomalainen media voidaan painotustensa perusteella jakaa muutamaan luokkaan: on eduskunnan alainen Yle sekä varsinaiset puoluemediat, kuten Demokraatti ja Verkkouutiset jne. Lisäksi löytyy kaupallista yhteistyötä painottavia medioita sekä mielipidevaikuttamiseen keskittyneitä medioita. Löytyypä jokunen sellaisiakin kirkasotsia, joka yrittävät toimia mahdollisimman puhtaan journalismin keinoin. Käytetään tässä tekstissä seuraavanlaista jakoa:

– Kaupallinen media,
– Eduskunnan Yle,
– Löyhän puolueliitoksen mediat,
– Varsinaiset puoluemediat,
– Mielipidemediat sekä
– Disruptiivinen, nykyisiä valtarakenteita haastava media.

Osa näistä kunnioittaa journalistisia ihanteita, osa ei.

Erityisen rajusti perinteinen media käy niiden kimppuun, jotka ovat nousseet ilman sen hyväksyntää ja ohjailua. Vielä rajumman kohtalon kokee nykyiset valtarakenteet haastava disruptiivinen media.

Vastaavasti ”oman piirin väelle” sallitaan lähes mitä tahansa.

”On käsittämätöntä, että media, jonka pitäisi valvoa poliitikkoja, luovuttaa julkaisutoimintansa osan kansanedustajan käyttöön. Mutta se, että samainen kansanedustaja osallistuu oman mediansa rahoituspäätöksien tekemiseen, on törkeää ja väärin.”

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, ettei äsken käydyissä presidentinvaaleissa viitsitty enää muistella pahalla Matti Vanhasen rimpuilua vaalirahakohun aikaan. Tai pohtia Sauli Niinistön kanssa pidempään sitä, kuinka poskettoman kalliiksi euroon liittyminen on meille suomalaisille tullut.

Suomalaisessa mediaeettisessä keskustelussa ei pidetä ongelmana sitä, että kansanedustaja Harry ”Hjallis” Harkimon johtama työryhmä päätyy esittämään valtion rahaa MTV3:lle, vaikka Harkimolla on maikkarilla oma ohjelma politiikkaan tähtäävän poikansa kanssa. On käsittämätöntä, että media, jonka pitäisi valvoa poliitikkoja, luovuttaa julkaisutoimintansa osan kansanedustajan käyttöön. Mutta se, että samainen kansanedustaja osallistuu oman mediansa rahoituspäätöksien tekemiseen, on törkeää ja väärin.

Suomalaisen median poliittinen sukutausta

On hyödyllistä kurkistaa historiaan, jotta voisimme saada selvää suomalaisen median sukujuurista.

”Suomalainen sanomalehdistö oli syntyvuosikymmeninään hämmästyttävän vahvasti sidoksissa poliittisiin puolueisiin.”

Suomalainen sanomalehdistö oli syntyvuosikymmeninään hämmästyttävän vahvasti sidoksissa poliittisiin puolueisiin. Suurimmissa kaupungeissa kullakin puolueella tapasi olla oma sanomalehti, jotka sitten julkaisivat samoista tapahtumista omannäköisiään uutisia. Puoluesitoutuneen lehdistön aika jatkui vuosikymmeniä, ja siitä irtauduttiin vasta 1990-luvulla, samoihin aikoihin Neuvostoliiton hajoamisen kanssa. Moni aiemmin puolueväriä täysin avoimesti näyttänyt lehti pyyhki sittemmin puoluesympatiat linjapapereistaan ja alkoi vannoa ainakin julkisuudessa objektiivisen journalismin nimiin. Jotkut talot ovat vuosien etääntyneet emopuolueestaan enemmän, jotkut vähemmän.

Keijo Lehto on tehnyt väitöskirjassaan suurtyön tutkiessaan linjapapereiden muutosta vuosina 1971–2005. Hänen työnsä perusteella uskaltanen tehdä seuraavan väitteen:

Kokoomustaustaisiin medioihin lukeutuvat Aamulehti, Hämeen Sanomat, Karjalainen, Länsi-Suomi, Pohjalainen, Satakunnan Kansa sekä Uusimaa. Keskustataustaisia medioita ovat Etelä-Saimaa, Iisalmen Sanomat, Ilkka, Itä-Savo, Kainuun Sanomat, Keskipohjanmaa, Keskisuomalainen, Lapin Kansa, Pohjolan Sanomat ja Savon Sanomat. RKP-taustaisia medioita ovat Jakobstads Tidning, Vasabladet sekä Österbottningen. SDP:n leiriin voitaneen laskea Kymen Sanomat. Kutsun näitä tässä tekstissä löyhän puolueliitoksen medioiksi.

Ylläolevaa listaa ei pidä ylitulkita. Kyseiset mediat eivät tietenkään ole mainittujen puolueiden suorassa määräysvallassa. Kaikki medioiden toimittajatkaan eivät välttämättä ole perillä omien talojensa historiallisista kytkennöistä tai vaikka olisivatkin, eivät anna niiden vaikuttaa omaan toimintaansa millään tavalla. Ylläolevan listan ydin on tarjota yksinkertaistettu, mutta käyttökelpoinen ajatusmalli kokonaisuuksien hahmottamisen helpottamiseen.

Kaikista mahdollisista asioista mielellään raportoiva media kaihtaa keskustelua omasta suuntautuneisuudestaan kuin ruttoa. Tämä on harmillista, eikä ole eduksi lukijoille. Voisiko asiantila olla toisin?

Kaupallisuus vai mielipiteet edellä?

Yle on mediana verovaroin rahoitettuna hallituksesta taloudellisesti riippuvainen. Oli paha virhe kytkeä Yle Eduskunnan suoraan budjettivaltaan. Niin ikään on riippumattomuuden kannalta erittäin paha virhe kytkeä yhä suurempi osa suomalaisesta mediatoimijoista (MTV on jo kytketty, STT on harkinnassa) hallituksen napanuoraan.

Suomalaisesta mediakentästä suuri osa on hampaattomaksi tehdyn Ylen vaikutuspiirissä. Suuri osuus Ylen ulkopuolisista mediatoimijoista on löyhiä tai tiiviimpiä kytköksiä poliittisiin puolueisiin tai näiden taustalla vaikuttaviin intressipiireihin. Aidosti riippumattomilla mediataloilla on kovin vähän tilaa toimia.

”Suomalaisesta mediakentästä suuri osa on hampaattomaksi tehdyn Ylen vaikutuspiirissä.”

Kun Yle pumppaa päivittäistapahtumat maksutta verkkoon, on kaikkien muiden liiketoimintamalli koetuksella. Kaupallisen puolen malliksi jää mainosmyynti, jossa toimeksiantaja saa sekä tilaa etusivulla että myönteisen kohtelun toimitetussa sisällössä. Jokainen mainostaja tietää, että orgaaninen lehtijuttu toimii kymmenen kertaa mainosta tehokkaammin. Ja niin tietää myös kaverikapitalisti. Juuri tämän vuoksi omat näkemykset pitäisi aina saada julkisuuteen neutraaliksi mielletyn median kautta.

”Kaupallisen median keskeisimpänä intressinä ei ole ilmentää kansan mielipiteitä vaan rahoittajiensa mielipiteitä.”

Kaupallinen media on poliiittistaloudellisesti kytkeytyneistä omistajistaan ja mainostajistaan taloudellisesti riippuvainen. Kaupallisen median keskeisimpänä intressinä ei ole ilmentää kansan mielipiteitä vaan rahoittajiensa mielipiteitä. Toisaalta: niin kauan kuin tämä tulonhankintamuoto ei ole uhattuna, ei kaupallisella medialla ole suurta syytä kiihkoilla mihinkään suuntaan. Kaupallisen puolen mediat ärhäköityvät silloin, kun niiden intressipiirin edut ovat uhattuna. Esimerkkeinä kaupallisen puolen toimijoista ovat vaikkapa tuotemainontaan viritetyt naistenlehdet.

Mielipidemedia (esim HS, Image ja Radio Helsinki) puolestaan on rahoituspohjastaan johtuen suuntautunut ohjailemaan tavallisen kansan mielipiteitä. Se kokee sosiaalisen median välityksellä leviävät kansalaisten omat viestintähankkeet kilpailijoikseen, ja hyökkää niitä vastaan. Jos mielipidemedia pystyy, se marginalisoi ja myrkyttää vaihtoehtoiset uutiskanavat. Mitä kiivaampi mielipidevaikuttaja, sen enemmän kysymyksiä herää vaikuttamisen motiiveista. Ja mitä kiivaampi oikeaoppisuuden vartija, sen varmemmin perusteluissa on jotain vialla.

Troijan muurien sisälle raahattiin yksi hevonen, suomalaisen journalismin kylään on rahdattu niitä useampia. Parhaassa tapauksessa troijalaisen aiheuttama vahinko on pienimuotoista ja näyttäytyy esimerkiksi pienimuotoisena piilomainontana. Ikävämmissä tapauksissa uutisväline omaksuu suurpääoman poliittisen kannan ja rummuttaa sitä objektiivisena totuutena. Kaikkein surkeimmassa tapauksessa uutisväline toistelee argumentteja, jotka se tietää näennäisperusteluiksi, leimaa kriitikot, luo mediapaniikilla välttämättömyyden ilmapiirin ja saattelee kansakuntaa niin sanottuun lainsäädännölliseen kaksoisfunktioratkaisuun – tavoitteena oman viiteryhmän vallan sementointi sekä yhteisten varojen entistä kiivaampi lypsäminen. Kaksoisfunktioratkaisulla tarkoitetaan tässä yhteydessä kaveikapitalistisissa järjestelmissä käynnissä olevaa lainsäädäntötyötä ohjaavaa rinnakkaisprosessia – lakien ääneen sanotun tarkoituksen lisäksi on jatkuvasti käynnissä vallan rakenteiden lujittaminen ja/tai rahan kanavoiminen omille intressipiireille. Asiaa ei koskaan sanota itse ääneen, muttei sitä kysyttäessä kiistetäkään. Sote- ja maakuntauudistus on erinomainen esimerkki kaksoisfunktion käytöstä.

Miten journalisti voisi saavuttaa riippumattomuuden?

Journalismin uskottavuus pohjautuu siihen, että se esittää puolueellisen tiedon sijaan tosiasioita. Amsterdamin yliopiston emeritusprofessorin Denis McQuailin 1992 kehittämää ja sittemmin jatkojalostamaa yleislänsimaista lehdistöteoriaa pidetään yleisesti perustana sille, miten journalismi saavuttaa riippumattomuuden ja miten siihen voi luottaa.

Journalismin uskottavuus pohjautuu siihen, että se esittää puolueellisen tiedon sijaan tosiasioita.

McQuail kiinnittää teoriansa kolmeen perusarvoon, joita hän pitää paitsi viestinnän, pitkälti myös länsimaisen yhteiskunnan perusperiaatteina. Nämä ovat vapaus, tasa-arvo ja järjestys. Nämä kolme jakautuvat edelleen pienempiin osatekijöihin, joita ovat esimerkiksi riippumattomuus, pääsy, moninaisuus ja objektiivisuus. Objektiivisuuden vaatimukseen kuuluvat sellaiset seikat kuin totuudellisuus, puolueettomuus ja rehellisyys.

Keijo Lehdon väitöskirjassa avataan McQuailin havaintoja:

”Tasa-arvo tähtää McQuaililla vaatimuksena siihen, että sanomalehti ei suosi epäreilusti toimituspolitiikassaan joitain ryhmiä toisten kustannuksella.”

”Tasa-arvon vaatimus edellyttää demokratiassa, että sanomalehdistö ei tee erityispalveluksia poliittisille vallanpitäjille. Julkisuuteen on päästävä sekä virallisen totuuden edustajien että sille vastakkaisten äänien.”

”Tasa-arvon mukaista on, että ilmoittajia kohdellaan samoin ehdoin vapaiden markkinoiden normaalien periaatteiden mukaisesti. Vaihtoehtoisten äänten tulisi päästä tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden nimissä esille samoin ehdoin kuin hallitsevien näkemysten, kunhan kaikkia koskevat tietyt kriteerit täyttyvät.”

Mediaa pitkään tutkinut yhdysvaltalainen Dean Starkman varoitti: jos media keskittyy ainoastaan status quon mukaisten käsitysten raportointiin, se tulee jatkuvasti yllätetyksi. Valtavirran ulkopuolelta tulevien äänien sivuuttaminen johtaa jatkuvaan shokkien ja yllätysten tilaan.

Brexit ja Trump tulivat medialle täytenä yllätyksenä. Sen sijaan, että yhdysvaltalaiset mediakonglomeraatit olisivat yrittäneet ottaa selvää siitä, minkälaisella moukarilla globalisaatio ja kaverikapitalismi hakkaa keskiluokkaa päähän, ne keskittyivät ihmisten vähättelyyn ja moittimiseen, tunnetuin seurauksin.

Journalistiikan professori Ari Heinonen jatkaa McQuailin teoriasta: Yleisön ei McQuailin mukaan tule vaikuttaa journalismi-instituution sisällä. Sen sijaan yleisön vaikutus medioihin tulisi tapahtua markkinoilla tapahtuvan kysynnän kautta. Mediamyynnin kassavirta heijastaa yleisön perustavaa tyytyväisyyttä tai tyytymättömyyttä. Jos talousluvut näyttävät huonolta, toimii tämä hälytysmerkkinä journalisteille siitä, ettei toimituspolitiikka ole kohdallaan. Toisaalta pelkkää tulovirtaa ei tietenkään voida pitää ainoana journalismin laatukriteerinä.

”Sanomalehdet ovat voineet objektiivisuuden turvin kasvattaa uutistensa markkina-arvoa ja laajentaa niiden käyttökelpoisuutta yleisön joukossa, ja yleisö on puolestaan oppinut ymmärtämään objektiivisuuden periaatetta toimitustyön pohjana, mikä on lisännyt yleisön luottamusta lehteä kohtaan”, Keijo Lehto kirjoittaa.

Objektiivisuuden McQuail jakaa vielä kahtia: tosiasiallisuuteen ja puolueettomuuteen.

Lehto täsmentää: ”Tosiasiallisuuden alakäsitteitä ovat taas totuus, relevanssi (olennaisuus) ja informatiivisuus, joka viittaa viestin huomioarvoon, muistettavuuteen ja ymmärrettävyyteen. Puolueettomuuden osatekijät ovat esityksen tasapaino ja neutraali esitystapa. Informaation laadun mukaisesti sanomalehden tulee tarjota monipuolisesti olennaiset uutiset ja taustainformaatio yhteiskunnasta ja maailmasta; informaation tulee olla objektiivista eli täsmällistä, rehellistä, riittävän täydellistä, totuudellista, luotettavaa ja tosiasiat on erotettava mielipiteistä; informaation tulee olla myös tasapuolista ja reilua (puolueetonta), lehden on raportoitava vaihtoehtoisiakin näkökulmia ei-sensaatiomaisella, puolueettomalla tavalla.”

Omana käsityksenäni totean, että suomalaisen lehdistön kaikkein suurin kompastuskivi on konsensushakuisuus, vallan pönkittäjänä ja suurpääoman äänitorvina toimiminen sekä epätasapuolisuus.

Kun media kampanjatoimistoksi ryhtyi

Lopuksi vielä muutama sana eräästä lähihistorian merkittävimmästä tapauksesta, jossa suomalainen journalismi epäonnistui täysin, ja jatkaa edelleen epäonnistumistaan, erityisesti suuryritysmyönteisen Helsingin Sanomien osalta. Lehden poliittinen suuntautuneisuus on niin rajua ja läpinäkyvää, että sitä on vaikea pitää enää uutisvälineenä. On hämmentävää, että lehden päätoimittajan on yritettävä vakuutella lukijoitaan siitä, etteivät journalistit toimi eturyhmien tai talouden ja politiikan eliitin juoksupoikina.

Euroopan unionia myytiin aikoinaan suomalaisille turvallisuudella ja taloudellisilla hyödyillä. Vastustajien pääargumentti oli itsemääräämisoikeuden menettäminen. Valitettavasti riittävän syvällinen julkinen keskustelu jäi kansanäänestyksen alla 1994 käymättä, surullisin seurauksin. Suomen media höyrähti mainostamaan hanketta, jota sen olisi pitänyt tarkastella kriittisesti.

Vasta vuosikausien jälkeen MTV Oy:n katuva toimitusjohtaja Pekka Karhuvaara purki tuskaansa Suomi-Areenalla (IS 21.7.2010) ”..isot mediat, valtaosa suomalaisesta painetusta viestinnästä asettui kimppaan jonkun yhteiskunnallisen ratkaisun puolesta. Juttu haisi tosi pahalle ja oli yhteiskunnallisesti väärin.” Karhuvaara paljasti Sanomien edesmenneen pääomistajan Aatos Erkon häärineen EU-hankkeen primus motorina. ”Erkko soitti Turun Sanomat –konsernin Ketosille ja Alma Median toimitusjohtajalle Matti Packalenille. Erkko esitti kysymyksen, voisivatko kaikki nämä lehdet, Turun Sanomat, Salon Seudun Sanomat, Aamulehti, Iltalehti, Kauppalehti, Satakunnan Kansa, Lapin Sanomat, Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat tehdä koko sivun kampanjan EU-jäsenyyden puolesta.”

Suuret mediakorporaatiot hylkäsivät ydintehtävänsä ja jättivät jäsenyyden haittapuolet tarkemmin puntaroimatta, leimasivat vastustajat takapajuisiksi häiriköiksi, liittoutuivat toistensa, poliittisten sekä erityisesti suurpääoman kanssa yrittäen vaikuttaa kansanäänestyksen tulokseen.”

Suuret mediakorporaatiot hylkäsivät ydintehtävänsä ja jättivät jäsenyyden haittapuolet tarkemmin puntaroimatta, leimasivat vastustajat takapajuisiksi häiriköiksi, liittoutuivat toistensa, poliittisten sekä erityisesti suurpääoman kanssa yrittäen vaikuttaa kansanäänestyksen tulokseen. On vaikeaa sanoa, voiko kuvaavampaa esimerkkiä kaverikapitalismin toimintamalleista enää löytää.

Yhtään tämän kummoisemmin ei toimittu eurovaluuttaan siirtymisen osalta. Vaikeat kysymykset jäivät kysymättä, eikä kunnollista vertailua euron ja oman valuutan välillä koskaan tehty.

Ehkä silloiset mediapomot ajattelivat, että periaatteissa hyvän tarkoituksen vuoksi voi joustaa. Mutta kun ne periaatteet ovat olemassa juuri niitä kaikkein vaikeimpia tilanteita varten. Erkon apulaiset tekivät työnsä kyselemättä, ja saavat nyt nauttia itse sitä karvasta lientä, mitä he olivat muille tyrkyttämässä. EU tai varsinkaan eurovaluutta eivät ole olleet menestystarinoita. Eivät kansalaisille, eivätkä myöskään mediayhtiöille.


Tämä kirjoitus on katkelma toukokuun lopussa julkaistavasta Veroja, velkaa ja kaverikapitalismia -kirjasta, jonka kustantaja on Suomen Perusta -ajatuspaja.

The post Pääkirjoitus: Minkälaiseen mediaan voisi luottaa? appeared first on Suomen Uutiset.

Leave a Reply

Do NOT follow this link or you will be banned from the site!
Social Media Auto Publish Powered By : XYZScripts.com
Read previous post:
Armonaika kuluu, yli 3 000 yritystä saamassa lähdöt kaupparekisteristä – koskee toimiviakin yrityksiä

Patentti- ja rekisterihallitus on tiukkana. Ellei yritys toimita tilinpäätöstään reilun kolmen kuukauden kuluessa, poistaminen kaupparekisteristä on edessä.

Close